Kissat kertovat - Mitkä kissanpäivät!
Helmi Kustannus
Gummerus Jyväskylä 2005
Minä olen kissakaunotar Safiiri, hieno puolipitkäkarvainen sinitiikeri tyttö valkoisin koristein. Ihmiset sanovat, että kissalla on yhdeksän henkeä. Minä elän nyt toista elämääni ja odottelen palvelijaani täällä Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen Itä-Pakilassa sijaitsevassa kissatalossa, jota kutsutaan Eläinsuojelukeskukseksi.
Täällä on kissoja kuin Vilkkilässä konsanaan, sillä tänne tuodaan kaikki Vantaan alueelta löytyneet kodittomat kissat ja Helsingistä ja Espoosta löytyneet kissapesueet. Lisäksi joka perjantai kissakuskina toimiva HESYn sivari kärrää tänne pieneläinklinikalta autolastillisen sellaisia kissoja, joiden omistajista ei ole kuulunut mitään kahteen viikkoon. Ja sitten tänne haetaan paljon myös sellaisia kissoja, jotka otetaan pois omistajiltaan eläinsuojelusyistä: esimerkiksi, jos jonkun emäntä tai isäntä on kuollut, tai joutunut vankilaan tai on narkkari tai juoppo tai ihan pimee.
Kaikki tänne tulevat kissat joutuvat heti tullessaan tulotarkastukseen. Toiset ovat ihan kipsissä, kun eläintenhoitajat kääntävät turkkia etsiessään kirppuja tai täitä, kurkkivat korviin tarkastaessaan löytyykö korvapunkkeja, avaavat suun ja tutkivat hampaat sekä kurkistavat hännän alle selvittääkseen on tulija uros vai naaras. Näin tehtiin minullekin, vaikka jo olemuksestani näkyy, että en ole katujen kulkuri, vaan kuulun kissakansan ylimystöön. Jotain intimiteettisuojaa sentään pitäisi olla!
Sitten eläintenhoitajat tunkevat suuhumme sitä yököttävää matolääkettä pariinkin kertaan. Ja heti kun paikalle tulee eläinlääkäri, jota kutsun eläinlääkkääjäksi, hän pistää rokotuspiikin ja parin viikon päästä uusinnan. Lisäksi hän huumaa kaikki aikuiset kissat narkoosiin ja poistaa sukukalleutemme eli viedään joko kivekset tai munasarjat ja samalla laitetaan mikrosiru niskanahan alle. Sirun sisälle on kätketty yksilöllinen identiteettikoodi, joita sitten luetaan samanlaisilla lukulaitteilla kuin valintatalojen kassat tavaroiden hintoja. Aikoinaan kun minutkin mikrosirutettiin, huomasin, että vasen korvani tuntui oudolta. Peilaillessa sitten näin, että siihen oli tatuoitu iso X-kirjain, kuulemma sirutuksen merkiksi. Vaikka kaikenlaiset tatuoinnit ovatkin nyt muotia, olisin mieluummin ottanut siihen jotain fiksumpaa viestiä kuten esimerkiksi “Tätä kissaa tulee kohdella kuin diplomaattia”.
Kun meidät on hoidettu luovutuskuntoon, eläintenhoitajat kantavat meidät talon yläkertaan loikoilulooseihin odottamaan uutta kotia. Täällä me sitten keimailemme kuin aikoinaan Linnanmäen vedenneidot ja yritämme hurmata noita lasin takana pällisteleviä ihmisiä. Silloin kun paikalle saapuu joku dorkan näköinen karju, kandee teeskennellä nukkuvaa, että hän ei valitsisi juuri minua. Ja jos lasin taakse tulee lauma kirkuvia kakaroita, kannattaa näytellä vihaista villikissaa, jos ei halua joutua lapsiperheen lemmikiksi. Ei sen puoleen, minäkään en olisi päässyt asumaan ihanaan kotiini, ellei emäntäni olisi viettänyt onnellista lapsuuttaan kissan kera ja näin oppinut rakastamaan meitä ja samaistumaan meihin. Mutta silloin, kun ohi kulkee joku äveriään näköinen daami, on viisasta kiertää loosia kuin kissa kuumaa puuroa ja yrittää tehdä vaikutus häneen kiehnäämällä ja keimailemalla. Konstit on monet sano kissa, kun akalla pöytää pyyhki. Jokaisen kissan tavoitteena on saada kunnon kissanpäivät loppuiäksi eikä sitten mitään katinkultaa.
Vaikka Suomessa on noin puoli miljoonaa kissaa, niin silti yli neljämiljoonaa ihmistä jää vaille kissankosketusta, koska vain noin joka kymmenennellä ihmisellä on kissa. Palvelijani hokeekin aina, että kissaton koti on kuin kalaton meri. Englantilaiset ilmaisevat sen näin: “A Home without a Cat is just a House” eli koti ilman kissaa on vain talo. Mikäli haluat laatua elämääsi, tassuttele eläintaloon ja ota kissa tai kaksi lemmikiksesi.
Ensimmäisestä elämästäni tämän talon väki ei tiedä mitään. Enkä ole ihan varma viitsinkö heille edes kertoa, koska se on niin huikea tarina, että he eivät sitä kuitenkaan uskoisi. No, teille rakkaat lukijani minä voin vähän raottaa salaisuuden verhoa.
Oikeasti minä olen hyvin kuuluisa entinen kissakansanedustaja. Ai miten niin entinen? No kun putosin eduskunnasta vastoin omaa tahtoani, vaikka sain tuhansittain ääniä. Minusta pitäisi säätää sellainen laki, että eduskuntaan ei voi valita ensikertalaisia, koska he eivät tiedä miten siellä ollaan. Nytkin näyttää siltä, että he ajavat vain omia etujaan, kun minä en ole siellä puolustamassa meidän nelijalkaisten oikeuksia.
Emäntäni on se kissapoliitikko, joka ryhtyi poliittiseksi eläimeksi tehdäkseen eläimellistä politiikkaa. Mutta oikeasti minä olen se joka olen kerännyt ne kaikki äänet, hän vain käyttää niitä. Siksi voin kehua retostella saavutuksillani. Kukas sen kissanhännän nostaa, ellei kissa itse!
Ennen minua kukaan ei ollut vienyt eläinsuojeluasioita politiikkaan. Minä otin aina vaalimainosteni kuvauksiin emäntäni mukaan säälistä, jotta hän olisi luullut olevansa ehdolla. Heti ensi yrittämällä sain tassuni eduskunnan oven rakoon ja pääsin varakissaksi. Toisella kerralla minusta tuli jo oikea kissakansanedustaja. Näin kissan kannalta eduskunta on muuten aika kolkko paikka. Katsokaapa vain eikös talo näytäkin Suomen suurimmalta vankilalta. Kalliiksi se ainakin tulee veronmaksajille, kun kansanedustajilla on ison liksan lisäksi ruhtinaalliset verottomat edut ja vielä avustajat kaiken kukkuraksi. Avustajat olisivat ihan ok, jos siellä olisi kissoja tai koiria parlamentaarikkoina, jolloin heitä voisi käyttää palvelusväkenä, mutta mitä nyt ihmiset avustajilla tekee.
Eduskunnassa sainkin paiskia hommia kaikilla tassuilla. Kävi näet niin, että minun kaudellani pistettiin metsästyslain pykälät uusiksi, ja minä totta kai ryhdyin kaikin keinoin lobbaamaan väkeä sen taakse, että kotikissalle saataisiin lainsuoja koko Suomeen. Vuosikymmenien aikana tuhansia sukulaisiani oli ammuttu lainsuojattomina nahkurin orsille maakunnissa, kun he olivat erehtyneet poistumaan 150 metriä kauemmaksi kotoaan. Eihän nyt kukaan itseään kunnioittava kissa voi olla tyytyväinen niin pieneen reviiriin. Uskokaa tai älkää, asiasta käytiin kovaa kissanhännänvetoa, mutta kautta viiksikarvojen onnistuin: siihen loppui henkipattona eläminen ja vuodesta 1993 lähtien meillä kotikissoilla on ollut lain suoja.
Minä taistelin kuin naarastiikeri myös koirien puolesta. Minun on aina käynyt sääliksi ne koirat, joilta on katkaistu häntä tai silvottu korvanlehdet. Sellaiset koirathan ovat ihan mykkiä, koska niiltä on viety niiden olennaiset viestintävälineet; ne eivät osaa ilmaista itseään eivätkä niiden koirakaverit tiedä mitä ne kertovat. No, meikälikka keräsi reilusti yli puolet kansanedustajista nimilistaan, jossa vaadittiin koirien häntien katkaisemisen kieltämistä. Korvien silpominen oli onneksi jo aiemmin kielletty. Ja niinpä sitten asia toteutui heti seuraavalla eduskuntakaudella.
Nimilista tepsi myös silloin, kun eläinlääketieteellistä korkeakoulua oltiin siirtämässä stadista jonnekin landelle. Laitoin toimeksi ja luovutin listat sekä pääministerille että opetusministerille ja siihen siirtohanke tyssäsi.
Kissa vieköön, kansanedustajakaudellani sain aikaan myös aikamoisen hälyn, kun tassuttelin presidentin linnaan itsenäisyyspäivän bileisiin minihameisen palvelijani kanssa. Media meni ihan sekaisin ja epäili, ettenkö tuntisi etikettiä. Tartsun aikana ei sitten ole kutsua tullutkaan, joten en ole päässyt paiskaamaan tassua tasavallan ykköskissojen Miskan enkä Rontin kanssa, vaikka minun ansiostani Tartsu tyttärineen ja adjutantteineen pääsi tutustumaan Eläinsuojelukeskukseen.
Liityin myös eduskunnan eräkerhoon, mikä sai kaikki metsästystä harrastavat kansanedustajat ihan paniikkiin. Metsästysjengi oli kuin kollit kuutamolla. Eräkerhon vastapainoksi perustin eduskuntaan “Eläinten oikeuksien-ryhmän”, joka toimii edelleenkin nimellä Eduskunnan eläinsuojeluryhmä. Kautta viiksikarvojen siinä muuten on nyt ahkera ja kissoista välittävä puheenjohtaja Pia Viitanen Tampereelta. Kävinkin tapaamassa häntä tässä taannoin, kun yritämme yhdessä saada valtion maksamaan vähän avustusta eläinsuojelulle. Suomi on siitä kumma maa, että valtio ei rahoita eläinsuojelua lainkaan ja jättää monet omat hommansa vapaaehtoisen eläinsuojeluväen niskoille.
Tässä suhteessa kunnatkaan eivät ole paljon parempia. Esimerkiksi stadin avustuksella tämä talo pyörii vain pari viikkoa vuodessa. Jengi joutuu itse keräämään fyffet viittäkymmentä viikkoa varten. Siksi Eläinsuojelukeskuksen pihasiivessä toimii Kulkukollin kirpputori, jonne voi joka päivä tuoda tavaralahjoituksia ja jossa kannattaa käydä etsimässä löytöjä. Se on stadin edullisin ostosparatiisi. Mutta siinä Helsinki on kehityksen keulalla, että se on Suomen ainoa kunta, jolla on päätoiminen eläinlääkäri hoitamassa eläinsuojeluvalvontaa kaupungissa. No, vaatimattomana voin paljastaa, että meikäkissa tämänkin eläinsuojelueläinlääkärin viran perustamisen sai aikaiseksi jo Ilaskiven valtakaudella.
Ai että miksikö nyt sitten olen täällä? No, lähdin emäntäni kanssa kunnallisvaalikiertueella tutustumaan Vantaan kaupunkiin, kun on ollut puhetta jostain kuntaliitoksista. Kun emäntäni ei ole tottunut liikkumaan landella, se tietysti eksyi. Tein sen virheen, että annoin hänen kulkea vapaana ilman valjaita ja näin siinä sitten kävi. Tokihan olette kuulleet, että minun ansiostani uusi järjestyslaki sai muodon, jonka mukaan kissa saa kulkea vapaana koko valtakunnassa. Päätin soveltaa samaa emäntääni ja sitten se siellä böndellä pelästyi jotain pappamopoa niin, että pääsi irti ja on nyt jossain kissankuusessa. Minut tuotiin tänne oikein valtion virka-autolla uniformupukuisten kuljettajien saattamana odottamaan palvelijani löytymistä. Jos nyt näette hänet jossain harhailemassa, ottakaa sisälle ja tarjotkaa lämmintä ruokaa ja ilmoittakaa sitten tänne Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen päivystykseen. Hänet olisi hyvä saada suojaan ennen pakkasia, varsinkin kun hänet juuri valittiin viidennelle kaudelle Helsingin kaupunginvaltuustoon.
Paiskataan tassua, kun tavataan!
Teidän siniverinen Safiiri
